Kaminiitto: Lainauksia


 


KAMINIITTO2
KAMINIITTO
BA  
TANGO  
USKO  
LAINOJA  
Savigliano  
Stal  

Kaminiitto / lainoja

Väliotsakkeita:   Talouslama    Homous    Moraali   Nerous    Ranskan vallankumous                                         

Uuden ajan kultuurihistoria 2, Egon Friedell

Barokin kuolinkamppailu - rokokoo
Myöskin rokokoo oli kuoleva aikakausi, eikä sen elämänilo ollut muuta kuin tuberkuloosiaistillisuutta ja viimeistä kaipuuta valehdella pois kuolema: iloinen puna sen poskilla on niihin siveltyä punaa tai kuumeläiskä. Rokokoon barokin kuolemista ja kuolevan hyväntunnetta, sen auringonlasku kuten Watteau sen kuvasi. Rakastaa ja kuolla: siinä Watteaun koko rokokoon kaava.

Rokokoossa kalvakas syystunnelma hunajankeltaisena, teenvihreänä ja tummanharmaana leviää yli koko ihmiskunnan. Tyyli on väsähtänyttä, hillittyä ja veretöntä sekä ennen kaikkea korostetusti feminiinistä: hienostuneen lapsellista ja naivin rivoa; verhottua ja buduaarimaista; parfymoitua ja ihomaalilla siveltyä; kiillotettua ja kondiittorimaista; vailla miehistä syvyyttä, arvokkuutta ja raskautta; häilyvää ja tanssittavaa; alati paljon sanovasti hymyilevää, mutta harvoin rehellisesti nauravaa, huvittavaa, pikanttia, oikullista, herkuttelevaa, vitsikästä, kokettia; anekdoottista, novellistista, älykästä; pakinoivaa, ujostelematonta, skeptistä, populääristä, näyttelijämäistä ja kiiltokuvamaista.

Ludvig XIV:n eli Aurinkokuninkaan aikana ihminen eli ainoastaan julkisuudessa, nimittäin hovia varten ja hovin varassa: seuraelämässä merkitsi jotain ainoastaan se, joka esiintyi kuninkaan lähettyvillä. Siksi jokainen elämän ilmaus, syvimmästä ajatuksesta keveimpään kumarrukseen asti oli muovailtu paraatia varten tekemään vaikutusta Versailles’issa.

Huonekalut alkoivat saada omistajiensa leiman. Uutena tulivat kirjoituslipastot nerokkaine salalokeroineen ja yllättävine mekanismeineen. Naiset saivat oman kirjoituspöytänsä, joka sai nimekseen päivän onni, bonheur de jour. Rokokoo tunnusmerkki on posliini. Eurooppalaista posliinia valmisti ensimmäisen kerran vuonna 1709 saksalainen Johann Friedrich Böttscher. Halvat posliiniastiat alkoivat vähitellen syrjäyttämään kalliit hopea ja kulta-astiat. Rokokoon tunnuseläin oli riikinkukko.

Rokokoosta joku on sanonut kuvaavasti, että siinä oli liian paljon pientä ilmehtimistä. Enää ei ajatella vaivalloisesti rakennetuissa ja jäsennetyissä systeemeissä ja raskaasti laahustavissa päätelmäketjuissa. Se loiste, joka virtaa loppuvasta barokista, on mädännäisyyden fosforiloistetta. Kun cartesiolaisessa barokissa hallitsi hirmuvaltiaan tavoin sääntö: säännönvastaisuutta pidettiin rikoksena pyhää henkeä vastaan, rokokoossa yhtyivät toisiinsa oikullisuuteen asti käsitteet eriskummallisuus ja henkevyys . Ihmiset olivat filosofiassaan kenties vasta puolittain ateisteja, mutta taiteessa täysin. Kun muuan ylhäinen italialainen söi oivallista hedelmäjäätelöä, totesi hän: "Mikä vahinko, ettei tämä ole syntiä." Kaikki korkeat ja myöhäiset kulttuurit ovat taipuvaisia perversiyteen. Kultuuri on ja pysyy luonnon vastakohtana. Yhtä vähän Uuden Valtakunnan egyptiläiset kuin aleksandrialaisajan kreikkalaiset ja keisariajan roomalaiset elivät "terveissä" olosuhteissa.

Rokokoo epäsiveellisyydessään muistuttaa paljon muinaisen Rooman aikaa, josta espanjalaissyntyinen Martialis kirjoittaa: "Olen jo kysellyt kautta koko kaupungin, eikö kukaan nainen vastaa: ei; ei ainoakaan. Eikö siis kukaan heistä ole siveä? He eivät sano kyllä, mutta eivät myöskän ei". Juvenalis puolestaan arvelee, että monet naiset erosivat jo ennen kuin ne vihreät oksat olivat kuihtuneet, jotka koristivat vihkihuoneen ovea.

Sampanjahenkinen rokokoon ihminen ei mistään hinnasta halunnut ikävystyä. Ihmiset haalivat ympärilleen välttämättömiä tarpeettomuuksia. Tieteen puutarhat, jotka keski-aikana olivat pyhän alueen tavoin suojatut maallikkojen katseilta, jotka renessanssin aikana olivat aidatut latinankielisen oppineisuuden piikkilankaverkolla, luovutetaan rokokoossa yleiseen käyttöön. Rahvas ei sinne vielä päässyt; ei sen tähden, että sitä olisi halveksittu, vaan vielä merkillisemmästä syystä: ei vielä lainkaan huomattu sen olemassaoloa.

Rokokooihminen halusi tehdä elämänsä keskeytymättömäksi nautinnoksi; "varmuuden vuoksi", sanoi madame de la Verrue, "valmistaudutaan jo maan päällä paratiisia varten". Ollaan alati lemmensairaita, mutta ei koskaan vakavasti rakastuneita; otetaan toinen toisensa rakastamatta toisiaan, jätetään toisensa vihaamatta toisiaan. Eroiikasta tulee seurapeli. Rakkaus ja viha ovat intohimoja ja intohimot ovat epämukavia ja sitä paitsi todisteena henkevyyden puutteesta. Rakkaudesta tuli harrastelijanäytelmä: kosinta, epäröinti, suostuminen, onni, kyllästyminen ja ero. Mustasukkaisuus oli arkinen ja vanhanaikainen intohimo.

Rakkautta avioliitossa pidettiin vanhanaikaisena ja mahdottomana ellei suorastaan mauttomana. Sekä miehen että vaimon aviollista uskollisuutta pidettiin sopimattomana; kuitenkin suvaittiin nelikulmaisia avioliittoja, joissa parit vaihtelevat. Vaimoa, jolla ei ollut rakastajaa, ei katsottu säädylliseksi vaan sulottomaksi. Miestä, jolla ei ollut rakastajattaria, pidettiin impotenttina ta haaksirikkoutuneena. Maailmannaisen hyvään tapaan kuului, että hän oli nauttinut luvatonta onnea ja että lemmenyön jäljet myös sopivasti näkyivät maalauttamalla mustat renkaat silmien ympärille tai jäämällä koko päiväksi vuoteeseen lepäämään. Aviomiehen tehtävänä oli tällöin antaa ymmärrytä ja arvokkuutta osoittaen pysyä tilanteen yläpuolella.

Rokokoon tunnuslauseeksi sopii Faustin mielilause: "Värikästä hohdetta on meille elämä."

Voltaire eli kuten tunnettua noin viisitoista vuotta markiisitar Émile du Châtelet’n kanssa tämän linnassa Cireyssä Lothringenissa, mutta milloinkaan ei kuultu puhuttavan markiisin apeudesta. Eränä päivänä Émile petti Voltaireakin nuoren kirjailijan Sain-Lambertin kanssa, mutta se seikka ei estänyt pysymään Voltairea markiisittaren luona ja kirjailijan ystävänä. Kun Émile tapauksen johdosta alkoi odottamaan lasta, kutsuttiin itse markiisi paikalle linnaan ja häntä Émile kohteli viikon ajan erityisen huomaavaisesti. Seurauksena oli, että poislähtiessään markiisi totesi osapuolille odottavansa lasta. Koko jutun pääpikanteria on siinä, että todennäköisesti kaikki jutun osapuolet näyttelivät toisilleen komediaa.

Loistavaa huvinäytelmää lähentelee erään ranskalaisen aatelismiehen huudahdus hänen tavatessaan vaimonsa in flagranti: " Mutta kuinka varomatonta, madame! Kuvitelkaahan, että Teidät olisi yllättänyt joku muu kuin minä!"

Ollakseen joutumatta seurapiirissä huonoon valoon ja epäilyksenalaiseksi jokaisella naisella piti olla vähintään yksi rakastaja. Italiassa useat naiset avioliittosopimuksissaan pidättivät itselleen oikeuden määrättyyn cicisbeoon. Wienissä olisi pidetty pahana loukkauksena, jos joku olisi kutsunut päivälliselle naisen kutsumatta samalla hänen molempia miehiään eli aviomiestä ja julkista rakastajaa (ransk. petit mâitre, it. cavalliere servente). Italiassa julkinen rakastaja oli usein apotti, joka varjon tavoin seurasi valtiatartaan ja hoiteli myös hänen koiraansa, vaarallisinta kilpailijaansa naisen sydämessä.

Naiset ottivat mielellään vieraampiakin henkilöitä vastaan noustessaan vuoteesta, myöhemmin jopa kylvyssä ollessaan. Tämä tapa näyttää sitäkin merkillisemmältä, kun rokokooajalla muuten tuskin koskaan käytettiin kylpyammetta. Versailles’ssa ei ollut ainuttakaan kylpyhuonetta ja vielä Goethen (s. 1749) nuoruudessa pidettiin uimista mielettömyytenä. Ne lukuisat kylpevien naisten ja tyttöjen kuvat, jotka ovat peräisin tuolta ajalta, eivät ole mikään vastatodistus, koska niiden yksinomaisena tarkoituksena eroottisen mielikuvituksen kiihottaminen. Kun ottaa huomioon, kuinka naurettavan pienet mittasuhteet olivat sen aikaisilla pesuvadeilla, jotka olivat suunnilleen yhtä suuria kuin soppalautaset, tekisi mieli melkein otaksua, ettei noissa kuvatuissa ammeissa ollut edes vettä, vaan ne antoivat aavistaa kaikkea muuta.

Sen ajan rivoissa kuvissa ammetta yleisempi oli muotiin tullut keinu. Se tuo ilmi rokokooajan elementtejä: leikittelevän, teeskennellyn lapsenomaisuuden ja heräävän "ulkoilman" tajun, miehen liehakoinnin ja naisen koketerian sekä pyörrytksellä aikaansaatu kiihotus. Siihen aikaan käytettiin myös ylenmäärin arveluttavia kiihokkeita "espanjankärpästä" ja muita lemmenpilleretä. Se että rokokoota pidetään eroottisena aikakautena on oikeastaan juuri päinvastoin. Mistään hinnasta ei haluttu jäädä rakkauden nautintoja vaille, joten kaikki harrastus on omistettu rakkauden probleemalle ja tekniikan rikastuttamiselle. Menetelmästä tuli pääongelma ei itse asiasta.

Rokokooajalla ei ollut mitään eroottisia neroja, mutta rakastelijoita kylläkin. Lajikäsitteiksi lemmentaiteen alalla ovat muodostuneet Pompadour, Casanova ja Richelieun herttua. Aika oli naisvallan aikaa, jolloin miehet naisistuivat. Siellä, missä korkealle kehittynyt kulttuuri vallitsee seuraelämässä, siellä vallitsee myöskin aina nainen. Renessanssi toi esiin miehistyneet naiset, mutta rokokoo hennon, posliininuken kaltaisen naisihanteen.

Kun mies oli täyttänyt 40 vuotta häntä pidettiin loppuun eläneenä, naista paljon aikaisemmin. Voltaire kutsuu itseään kirjeissään 45 ikävuodesta alkaen ukoksi. Markiisitar Émile du Châtelet tunsi itsensä mahdottomaksi olioksi, kun vielä 40-vuotiaana odotti lasta. Nuoreksi maalatut kasvot ovat järkyttävä rokokoosielun tunnuskuva, traaginen luonnenaamari, johon se kokoaan kaikki oikkunsa.

Lasten vaatetusta jäljiteltiin. Vannehamepuku, Ranskassa "hanhikori" ja Espanjassa "hyveenvartija", valtasi koko Euroopan 1720-luvun tienoilla. Niitä käyttivät kaikki talonpoikaisnaisia ja palvelustyttöjä myöten. Jos rokokooihmisen käteen asetettaisiin jokin kuvauksen ajaksi jokin tyypillinen sinne, niin se olisi peili. Niitä oli upotettu kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja esineisiin, jopa oli erillisiä peilihuoneita.

Peili on näyttelijän tärkein työväline ja tästä päästäänkin ajan suurimpaan intohimoon - teatteriin. Kaikkialla oli amatööriteattereita ja kaikki näyttelivät erinomaisesti. Näyttämätaidetta on usein nimitetty eräänlaiseksi "prostituutioksi", jolla yleisesti on suuri viehätyksensä. Ihmisellä on syvä synnynnäinen taipumus itsensä prostituoimiseen, paljastamiseen, alastomana näyttämiseen. Jo Dionysos-kultissa miehet ja naiset huumaantuneita repivät vaatteet pältään pyhän raivon vallassa eivätkä kreikkalaiset pitäneet näitä orgioina. Yhteiskunta pistää yksilön kantamaan verhoja, vaatteita ja huntuja eli kulkemaan väliverho alaslaskettuna. Teatterissa se on ylhäällä, sielun verho putoaa pois ja syvin olemus tulee esiin.

Vuonna 1715 koko maailma, hovi ja aateli, samoin aatelittomat ja roskaväki huokaisivat helpotuksesta, kun Ludvig XIV kuoli. Jopa Massillon hautajaispuhekin alkoi sanoilla: "Jumala yksin on suuri, rakkaat veljet, ja juuri erittäinkin suuri näinä viime hetkinä, jolloin hän tuomitsee kuolemaan maailmankuninkaat". Ludvig XV:n alaikäisyyden vuoksi regenttinä toimi 8 vuotta irstailija, "kaikkien paheiden äiti" Orleansin herttua Filip. Ajankuvaan kuului, että sukupuolisuhteissa noudatettiin vain vähän tavallisuuden rajoja. Esimerkiksi lasten raiskaus ei ole ollut millään muulla ajalla niin yleistä, mitä rokokoo toi tullessaan.

Talouslama

Law, rikas skotlantilainen, kaunis, taitava, elegantti ja kiistämätön finanssinero, sai aikaan Ranskan suurimman katastrofin ennen vallankumousta. Hänen teoriansa lähti siitä, ettei yksityispankkien pääomaa edustanut pelkästään niiden jalometallivarasto, vaan myös luonnontuottet ja työvoima, mikä niillä oli käytössään. Hänen periaatteilleen perustettiin vuonna 1716 yksityissetelipankki, joka myöhemmin muutettiin kuninkaalliseksi ja jonka kohteena olivat Kanadan ja Lousianan hyväksikäyttö. Hän keräsi koko Ranskan säästöt Missipi-osakkeillaan, joiden arvo nousi nopeasti 40-kertaiseksi niiden nimellisarvosta. Law tarjoutui 1719 ottamaan kaikki valtion verot vuokralle ja 1720 hänet nimitettiin valtionvarainministeriksi. Mutta osakkeet eivät tuottaneet mitään, jolloin osakkeenomistajat ryntäsivät myymään osakkeitaan ja 1721 valtio täytyi julistaa vararikkoon Law’n samalla paetessa maasta Venetsiaan. Faustin mefisto kertoo asiasta yksityiskohtaisemmin.

Ludvig XV (hallitsi 1723- 1774) oli aito rokokookuningas: kevytmielinen, raskasmielinen ja nuoruudesta alkaen seniili. Luovutti hallitustehtävät valtioneuvoksilleen ja rakastajattarilleen. Kardinaali Fleury oli johdossa 20 ensimmäisen vuoden ajan, 1745 Pompadour otti ohjat käsiinsä ja häntä seurasi typerä silmiään räpsyttävä Jeanne du Barry.

Rahanpuutteessa kuninkaat olivat myyneet korkeat virat jopa perinnöllisiksi. Näin syntyi virkaylimystö jesuiittojen vastapainoksi. Kun virkaylimystö vielä avioitui rikkaiden kauppiaiden tyttärien kanssa olivat porvarillishenkisen plutokratian ainekset valmiina. Fleuryn kuoleman (1743) jälkeen hovi menetti kokonaan kaiken arvonantonsa sekä sisä- että ulkopolitiikassa.

Ranskalaista yksinvaltiutta jäljiteltiin koko euroopassa oli sitten kyseessä pikkuruhtinaat tai alamaiset. Muuan württembergiläinen pappismies ilmitti herttualleen: "Teidän kaikkein korkeimmat sikanne ovat syöneet alamaisimmat perunani". Jokaisella pikkuruhtinaalla piti olla oma Versaille’in jäljitelmä, omat oopperansa, huvilinnansa, fasaanitarhansa ja paraatijoukkonsa sekä tietenkin rakastajattrensa. Puolan August Väkevällä oli yli 300 aviotonta lasta. Württemburgin herttua Leopold Ebenhard ennakkoluulottomasti naitti keskenään ne kolmetoista lasta, jotka hänellä oli viidestä jalkavainostaan. Preussin kuningas Fredrik I puolestaan noudatti hyviä tapoja pitämällä valerakastajatarta.

Aateliston huvittelut metsästyksineen rasittivat väestöä vaatien jopa puolet työnteosta. Laskettiin, että 1700-luvulla Saksassa kahtakymmentä ihmistä kohti tuli yksi pappi ja viisi kerjäläistä.

Hallituksia vaihtui 1740 poikkeuksellisen paljon: Preussissa Fredrik Wilhelm I:a seurasi hänen poikansa Fredrik Suuri, Itävällassa Kaarle VI:a tyttärensä Maria Teresia, Venäjällä Annaa sisarenpoikansa Iivana VI, Roomassa paavi Klemens XII:a Benedictus XIV ("il papa Lambertini" oli vuosisadan suosituin paavi). Fredrik Wilhelm I, jolla oli monta huonoa eikä monta hyvää ominaisuutta, antoi pojalleen Fredrikille politiikan välineen, armeijan, ja tämä oli nero sen käyttämisessä, vaikka sotimista inhosikin.

Fredrik Suuri kammoi metsästystä, oli monta askelta aikalaistensa yläpuolella, kutsui Voltairen hoviinsa, joka kanssa välit eivät kuitenkaan olleet kovin hyvät mm. koska Voltaire ei pitänyt kovin tarkkaa lukua totuudessa pysymisessä. Jo hänen käskykirjeensä olivat täynnä sukkeluuksia. Kirkonryöstäjän, joka väitti jumaläidin lahjoittaneen hopeat hänelle ja mitä lausumaa katoliset auktoriteetit pitivät uskottavina, vapauttavan päätöksensä alle hän kirjoitti kiellon ettei rangaistuksen uhalla saanut vastedes ottaa lahjoja Pyhältä Neitsyeeltä. Toisena tapauksena kerran hän laski käsistään sodomiaa hevosensa kanssa harjoittaneen sotilaan tutkimusasiakirjan sanoin: "se sika on siirrettävä jalkaväkeen". Ajan myötä ääretön yksinäisyys levittäytyi hänen ylleen, hän oli väsynyt "hallitsemaan orjia" ja hän tahtoi tulla haudatuksi vinttikoiransa viereen.

Voltaire (1694-1778): " Minä olen totuuden lämmin ystävä, mutta en mikään marttyyriuden ystävä." Hän hyvin vaillinaisesti saavutti väittämänsä tarkoituksen olla missään herättämästä pahennusta. Hän oli loistava formuloija, joka ei tuottanut itsenäisiä ajatuksia taistellen despotismia vastaan ja puolustamalla mm. homoseksualismia ja itsemurhaa. Vapaudesta puhuessaan hän tarkoitti aina ylintä 10 000; rahvaasta hän sanoi: "Se on aina oleva tyhmä ja barbaarinen; se on härkälauma, joka tarvitsee iestä, piiskaa ja heiniä". Vuonna 1764 hän kirjoitti: "Kaikki, minkä olen nähnyt ympärilläni , herättää idulle vallankumouksen, joka ehdottomasti on tapahtuva, mutta jonka todistajana minä tuskin tulen olemaan. Jeesuksessa hän näki "maalais-Sokrateen", jonka taistelua pappisvaltaa vastaan hän piti arvossa. Hänen kuuluisin lauseensa on: "jos Jumalaa ei olisi olemassa, pitäisi hänet keksiä, muta koko luonto huutaa, että hän on olemassa." Jälkimmäinen osa usein jätetään tahallaan lainauksesta pois. Toispuoleisessa: "Olen tuntenut miehen, joka on lujasti vakuuttunut siitä, ettei mehiläisen surina jatkunut niiden kuoleman jälkeen". "Ihminen on kuin soitin, josta ei tule ainuttakaan ääntä sen säryttyä."

Englanti oli valistuneen, vapaamielisen ja tieteellisen ajattelun keskus. Ensimmäinen vapaamuurarien suurloosi perustettiin Lontooseen 1717. Uudenaikainen englantilainen uskoi juhlapäivinä Jumalaan ja ikuisuuteen sekä arkipäivinä fysiikkaan ja pörssikertomukseen. Sunnuntaisin Raamattu oli hänen pääkirjansa ja arkipäivinä pääkirja hänen Raamattunsa. Liikemenestystä pidettiin valittuna olemisen todisteena: se, joka menestyy maan päällä, on vanhurskas ja onnettomia ja kadotettuja olivat köyhät. Daniel Defoen Robinson Crusoe oli käytännön kansantalousmies, joka uskoi Jumalaan, koska sekin oli jokseenkin käytännöllistä. Tosin ei tarvita kovinkaan paljoa olemaan suurin englantilainen filosofi, mutta Hume’illa ei ole oikeutta tähänkään nimitykseen.

Montesquieu (k. 1755) paljasti Persialaiskirjeissään (1721) Ranskan epäkohdat: valtionhallinnon, verotuksen, tuhlauksen, paavin kirkon, luostarilaitoksen, ripin, selibaatin, aateliston etuoikeuksien ja lahjomisen rappiotilan.

Valistus
(virtaukset 7-vuotisesta sodasta Wienin konferenssiin: valistus, vallankumous ja klassismi)

Taine: " Turhaan järki valittaa, että ennakkoluulo hallitsee maailmaa; sillä jos itse tahtoo hallita maailmaa, täytyy sen myöskin muuttua ennakkoluuloksi."

Tämän esityksen sivistysaikakausia luetteloidessa tulee ensiksi myöhäisskolastiikka, sitten renessanssi, sitten reformaatio, sitten barokki ja viimein rokokoo. Lutherin voimakkaimman toiminnan vuosikymmeniin sisältyy italialainen täysrenessanssi.

Valistuksen ajalla Ranskan aristokratian ja kuninkuuden välillä ei ollut taistelua, vaan pääkohteena oli yksinomaan kirkko. Aatelilla ei ollut mitään käsitystä kansakunnan elämästä ja historian liikkeellepanevista voimista. Varsinkaan heillä ei ollut käsitystä rahasta, uudenaikaisen sivistyksen liikkeellepanevasta voimasta. Uskonnolliset ja valtiolliset taistelut olivat muuttumaisillaan taloudellisiksi ja tällä alalla he olivat kykenemättömiä, suorataan sivistymättömiä.

Valistusliikettä Ranskan aateli piti eräänlaisena amatööriteatterina, jonka tuli antaa seuraelämälle pikantti sisällys; tämän leikin vaarallisuutta ei huomannut kukaan. Vallankumouksellisen eli ensyklopedistisen kirjallisuuden alkusoluina voidaan pitää rikkaiden seurapiirinaisten ylläpitämiä salonkeja, bureaux d’esprit, henkevyyden toimisto. Ensimmäistä näistä salongeita piti madame de Tencin, vallasnainen, jolla oli ollut hyvin monivaiheinen nuoruus, joka teki hänet monen aviottoman lapsen äidiksi; näiden joukossa matematiikkaa harrastaneille tuttu kuuluisuus d’Alembert, jonka äiti pani heitteille ja joka myöhemmin kuuluisaksi tultuaan torjui äitinsä halveksuen luotaan. Madamen varallisuuden taustalla oli hänen rakastajansa em. finanssinero Law, joka kehotti madamea myymään oikealla hetkellä Missipi-osakkeet. Tencin seuraajia olivat mm. madame Geoffrin, jolla sanotaan olleen mitä rakastettavimmat ja runsasherätteisimmät seurustelunlahjat. Myös on mainittava madame du Deffand, jossa erinomainen ymmärrys oli liittyneenä itsekkyyteen. Hänen seuranaisenaan oli neiti de l’Espinasse, joka olematta kaunis omasi suuren henkisen tenhon vieraisiin. Valtaitar tuli mustasukkaiseksi ja erotti neidin, joka alkoi vaatimattomassa huoneistossaan pitämään omaa vierailupäivää ja onnistui ystävänsä d’Alemberin avulla vetämään luokseen melkein kaikki suuruudet. Suurta mainetta nauttivat myös Rousseaun suojattaren, madame d’Epinayn, ministeripuolison madame Neckerin ja kuuluisan näyttelijättären Quinaultin salongit.

Monumentaaliteos "Encyclopédie ou Dictionnaire raisonné des Sciences, des Atres et des Métiers" alkoi ilmestyä1751 ja vuosina 1772 se käsitti 28 nidettä. Sanakirjan virallinen tarkoitus oli ainoastaan sivistävä ja opettava, mutta sen piilotettu päätarkoitus toimia kumouksellisten aatteiden asevarastona. Koko yrityksen sieluna oli maailmankatsomukseltaan häilähtelevä Denis Diderot. Toisena julkaisijana alkuvaiheessa oli d’Ambert, joka kirjoitti esipuheen ja matemaattiset artikkelit. Pääteemana oli, että "kaikki mitä näemme on pelkkää aisti-ilmiötä; että ulkopuolellamme ei ole mitään, joka vastaa sitä, mitä luulemme näkevämme".

Condillac kirjassaan (1754) "Traité des sensations" esittää, että tunteemme, arvostelmamme ja tekomme, ylipäänsä kaikki sielulliset tuotteet korkeimpiin aatteisiin asti eivät ole muuta kuin aistivaikutelmiemme jälkivaikutuksia; kaikki sielulliset toiminnot ovat muuntuneita aistimuksia, kaikki henkinen elämä on aistielämää; kaikki taipumukset, siveellisemmätkin, pohjautuvat itserakkauteen. Neljä vuotta myöhemmin Helvetius, keskinkertainen ja turhamainen henkilö, mutta muuten nuhteeton, jopa epäitsekäs luonne, kehitteli vakuuttavammin näitä asioita, varsinkin moraalia koskevalta osin. Condillacin oppilas Cabanis totesi: "hermot, siinä koko ihminen" ja "aivot ovat ajattelun väline, kuten vatsa ruuansulatuksen". apotti Morelly 1755 kirjassaan "Code de nature" koetti osoittaa, että yksityisomaisuus, jonka itsekkyys oli synnyttänyt, oli kaiken riidan ja onnettomuuden lähde, ja laati tällä perusteella täydellisen kommunistisen ohjelman. Mirabeau esittää kirjassaan vuodelta 1772, että kuningas ei ole sen enempää kuin ensimmäinen virkamies.

Saksassa vaikutti Nicolai, kunnollinen ja taidokas, viisas ja kynävalmis mies, joka osoitti huomattavaa lahjakkuutta henkisten virtausten käsittämisessä ja hyväksikäyttämisessä, mutta joka ahdasotsaisena pilkkasi kaikkea, jota hän ei voinut käsittää (ja semmoista oli jokseenkin paljon), on tullut kopean ja hengelle vieraan pedanterian maailmankuuluksi kouluesimerkiksi: jo hänen elinaikanaan "nicolaiitti" oli pureva solvaussana.

Antiikin keksiminen

Vielä 1700-luvun alussa hellenistiikka oli teologinen opintohaara: kreikka sikäli kun ylimalkaan harrastettiin, opiskeltiin yksinomaan , jotta osattaisiin lukea Uutta Testamenttia. Historiallisesti emme antiikkia tunne, tunnemme vain antiikin maailman: se on vanhuuttaan madon syömä, se haisee kostealta puupermannolta ja rasvalampulta, se potee vähäverisyyttä aliravitsemuksensa vuoksi ja yrittää liikuttavan ilmeellisellä tavalla saada aikaan syvällisyyden ja arvokkuuden vaikutuksen kankealla tietokomeilulla ja vaateliaasti kasatuilla erisnimillä ja kirjanotsikoilla.

Napoleonilla, tuolla tuhatsilmäisellä tosiasioiden tarkkailijalla, ei ollut keisarina kiireellisempää tekemistä kuin tyhjän kiillotetun empiretyylin levittäminen kautta Euroopan. Klassismi syntyi nykyajan ihmisen ahdistuksesta. Antiikin ihanne löydettiin aleksandrialaisuudesta, kreikkalaisesta loistavasta rappeutumiskaudesta. Kreikan historia on melskeisin, kaoottisin ja skandaalimaisin koko maailman historiassa. Ateena keskuksenaan se oli kaikkea muuta kuin valistunut. Heidän varsinainen teatterinsa oli eduskuntalaitos. filosofit olivat originelleja tyhjäntoimittajia ja koomikkoja. Heidän uskontonsa oli tekosyy järjestää karnevaaleja, urheilukilpailuja, kulkueita ja pitoja.

Voimakas mielikuvitus teki helleenistä valehtelijan ja kärsijän. Voidaan suorastaan puhua Kreikan kansan synnynnäisestä valheellisuudesta. Sosiaalista ja yksilöllistä etiikkaa oli tavattavissa vain äärettömän harvoissa filosofeissa, muissa ei ollut alkeitakaan siihen suuntaan. Ellei varmasti tiedettäsi, etteivät koululaiset ymmärrä sanaakaan kreikkalaisista kirjailijoista, pitäisi lukeminen kieltää epämoraalisena. Täysikasvuisiin kreikkalaiset tekevät saman vaikutuksen kuin petoeläimet, joita arvostetaan pelkästään esteettisesti. Perikleen aikana tavallisen ateenalaisen aivotoiminta rajoittui demagogiseen lörpötykseen, strategisiin kannunvalamisiin, urheiluasioiden jankuttamiseen ja sipulin hintoihin.

Kreikkalainen sofrosyne-ihanne: maltillinen viisaus, kirkas tyyneys ja hillitty intohimo. He puhuivat siitä niin paljon, koska heillä ei sitä ollut.

Sokrates yritti pelastaa Kreikan saarnaamalla järkeä ja hyvettä, kahta täysin epäkreikkalaista ominaisuutta. "Tunne itsesi!" oli hänen lauseensa Ihmisiltä puuttui kohtuus, vaatimattomuus, itsehillintä ja itsekritiikki. Piti pyrkiä löytämään nämä pelastuakseen.

Kreikkalainen kipsipää, ilman silmäteriä, ilman katsetta maailmaan on uusklassisen humanismin puhuvin symboli. Antiikin alkuperäiset kuvapatsaat olivat värillisiä ja valmistettu marmorin lisäksi eri aineista (kultaa, hopeaa, norsunluuta, jalokiviä). Esimerkiksi Praksiteleen kuvapatsaiden maalariksi mainitaan Nikias, joka oli melkein yhtä suuri kuuluisuus kuin hän. Maalattua korkokuvaa pidettiin antiikissa eräänlaisena maalauksen lajina.

Spesialisuutta pidettiin käsityöläismäisenä; kreikkalainen vihasi sitä jo sen tähden, koska se tekee ihmisen rumaksi, surkastuttaa ruumiin ja sielun epätaiteellisesti korostaessaan yhtä piirrettä. Suosituin hallitusmuoto oli valistunut yksinvaltius eli kuninkaalinen orjuus, jossa kuningas oli hyväntekijä, pelastaja ja vapahtaja.

Aleksanteri Suuren valloitusten seurauksena maailmankauppa alkoi levitä ahnaasti ja päästiin käsiksi ylellisyystavaroihin. Verotusjärjestelmä kehittyi samoin ammattikuntalaitos. Oli karkean ja hienon leivän leipureita, sianteurastajia ja naudanteurastajia. Insinööreillekin löytyi hommia, kun kaupunginvalloittajien palkkalistoilta. Raskasta sotakalustoa edustivat norsut. Rikolliset avustivat vivisektion kohteina anatomina, kirurgian ja farmakologian kehitystä.

Antiikki toi tullessaan myös naisemansipaation: kuningattaret tekivät historiaa, naisfilosofit ja kirjailijattaret kirjallisuutta ja runoilijat alkoivat kirjoittaa naisia varten. Löydettiin naissielu ja sen mukana sentimentaalinen rakkaus. Naisellisuuden ilmentymänä tuli muotiin parrattomuus. Parrakas mies sai helposti liikanimen Pogon (parrakas)

Herkkujen runsaus toi liikakilojen lisäksi myös myötään velttoutta, elämänväsymystä ja kyllästymistä. Tätä herkkähermoista ja kaikkitietävää ihmiskuntaa vaivasi suunnaton lyijyinen nihilismi. "Jos ihminen ei enää tunne, mitään tuskaa eikä mitään iloa, pääsee sielussa talvi vallalle" (Epikuros).

Kreikkalaisen kulttuurin erilaisuutta tarkasteltaessa on lähdettävä heidän tavattomasta musikaalisuudestaan. Kuvaamataide ei ollut helleenin elämän keskuksena, vaan musiikki. Laulajaa pidettiin jumalan innoittaman. Jokainen rukous oli laulu; jopa sotalaitos oli musiikin varassa. Sitä pidettiin taktisen koossapitämisen voimakkaimpana keinona; huilunsoittaja oli tärkein henkilö sekä jalkaväkihyökkäyksessä että kaleerissa. Musiikkia pidettiin jopa parannuskeinona. Vainajat saatettiin hautaan huilun säestyksellä, jolla vainajan varjoa koetettiin ilahduttaa. Vain musikaalinen sielu saattoi olla terve, voimakas, viisas ja kaunis. Nomos merkitsee sekä lakia että sävelmää. Kaikki runoilijat olivat ensi kädessä säveltäjiä ja laulu oli todella laulua. Kreikan kieli on tavattoman monipuolinen. Esimerkkinä tästä on mm. se, että siinä ei ole juuri ollenkaan vierasperäisiä sanoja ja että sen kääntäminen muille kielille on lähes mahdotonta. Kieli oli kreikkalaisille musikaalinen ilmiö.

Homous
Kreikkalaiset panivat pääpainon itse viettiin eikä eivätkä rakkauden kohteeseen kuten nykyaikana. He suhtautuivat vastakkaiseen sukupuoleen rakastumiseen kuten me tarttuviin tauteihin. Erotiikka on melkein yksinomaan liikkunut homoseksuaalisuuden alalla. Tätä todistaa heidän lähes maniaksi kehittynyt ruumiinkulttuurinsa alinomaisten voimisteluharjoitusten, ratsastuksen, painin, kilpajuoksujen ja heittopelien avulla. Pederastia (aikuisen miehen ja nuorukaisen välistä seksuaalissävytteistä suhdetta) doorilaisten keskuudessa: Spartassa ja Kreetan saarella oli suorastaan julkisen kasvatuksen osana. Ateenassa siitä rangaistiin atimialla, porvarillisten kunniaoikeuksien menettämisellä ainoastaan silloin, kun kyseessä oli väkivallanteko tai lapsiraiskaus. Siellä oli myös julkisia, jopa verotettuja miespuolisia prostituoituja. Diadoki-hovissa ei homoutta mielellään suvaittu, koska miesliittojen takana aina epäiltiin salaliittoja.

Sodassa lemmenpareilla oli suuri taistelukyky; ne muodostivat pienimmän taktisen yksikön. Theeban kuuluisa "pyhä joukko", oli muodostettu pelkästään homoseksuaaleista. Huomattavimmat kreikkalaiset Solonista Alkibiaadeeseen olivat pederasteja samoin monet jumalat ja puolijumalat, kuten Apollon, Poseidon, Herakles ja Ganymedes. Todettakoon, että rakkaus naiseen asetettiin samalle tasolle kuin rahanhimo, joka kreikkalaisesta varsinkin aristokraattisesta muinaistheebalaisesta oli erityisen halveksittavaa, ja että Afroditea pidetään poikarakkauden jumalattarena. Pindaroksen naispuolinen vastine oli Sapfo, joka morsiammelleen runoilee: "Sydän lyö, ääni pettää, tuli polttaa ihon alla, silmät eivät näe, korvat humisevat, hiki vuotaa pitkin jäseniä, minut valtaa väristys ja kalpeana kuin kuihtunut ruoho olen kuolleen kaltainen".

Myös kuuluisa "platoninen rakkaus" on tosin yliaistillista, ylevöityä, mutta yksinomaan homoseksuaalista. Pausanias sanoo "Pidoissa": "On olemassa kaksi rakkauden jumalatarta ja sen tähden myös kahdenlaista erosta. Maallisen Afroditen eros on maallinen ja kaikkialla tavattavissa, alhainen ja satunnainen. Ja kaikki alhaiset palvovat sitä. .. Maallisen Afroditen siittämisessä ja syntymisessä oli kummallakin sukupuolella, miehellä ja naisella osuutta. Korkea rakkaus on peräisin taivaallisesta Afroditestä, ja taivaallinen Afrodite on miehen vapaa luomus. Ja sen tähden kaikki nuorukaiset ja miehet, joita tämä rakkaus innoittaa, pyrkivät kaipausta täynnä miehiseen, omaan sukupuoleensa: he rakastavat voimakkaampaa luontoa ja korkeampaa tarkoitusta." Stoalaiset lukivat lukuisten yhdentekeväisyyksien (adiafora) joukkoon myös sukupuolierotuksen.

Kreikkalaisille oma miessukupuoli oli paljon tärkeämpi kuin naissukupuoli. Erotiikan ynnä kaikki sen seurausilmiöt: ekstaasin, mustasukkaisuuden, riippuvaisuuden, rakastetun kohteen kirkastuksen hän tunsi ainoastaan poikarakkauden muodossa. Puoliso ei ollut muuta kuin synnyttäjä ja myötäjäisten tuoja, pelkkä sukupuolikohde. Vasta Euripides keksi naisenpsykologisena probleemina. Tosin hänkin kuvaa naista sukupuolisubjektina eikä objektina. Muta vielä aleksandrialaisena aikana rakastumista naiseen samanlaisin oirein kuin sukupuolitovereihinsa, pidettiin jumalan rangaistuksena.

Moraali
Kreikkalainen antiikin kansanluonne edusti meidän käsityksemme mukaan kaikkia huonoja ja epämoraalisia ominaisuuksia. Oikeampaa olisi siis puhua kreikkalaisesta amoralisuudesta. Heiltä puuttui oman olemuksensa ja vikojensa tuntemus. Heidän luonnettaan kuvaavat parhaiten adjektiivit: riidanhaluisia, parjaushaluisia, ahneita, lahjottavissa, turhamaisia, kerskailevia, laiskoja, kevytmielisiä, kostonhimoisia, vahingoniloisia, valheellisia ja julmia.

Kyyros vanhempi sanoi kreikkalaisista: "En pelkää ihmisiä, joilla kaupunkinsa keskellä on paikka, minne he kokoontuvat pettääkseen toisiaan väärillä valoilla". Platon valittaa, että jokaisessa oikeusjutussa tehtiin vähintään yksi väärä vala, koska molemmat osapuolet olivat valmiina vannomaan, ja itse Zeus vannoi lukuisia vääriä valoja. Kreikkalaista humaanisuutta ei milloinkaan olllut olemassa, se on kulttuurihistorian ironiaa. Todellisuudessa antiikin Kreikassa oli vallalla niin pirullisen epäinhimilliset tavat, että ne usein herättivät kammoa barbaarikansoissakin. Vallitetut kaupungit niin kreikkalaiset kuin muut, hävitettiin, talot poltettiin, miehet surmattiin, naiset ja lapset myytiin orjiksi tai hakattiin kädet koko asujaimistolta. Oikeudessa orjat kidutettiin. Spartassa jokavuotisissa pärttylinöissä (krypteia) surmattiin osa kukistetusta alkuasujaimistosta.

Helleenien moraalinen mielenvikaisuus ilmenee esimerkiksi siinä, ettei heillä ollut mitään erityistä sanaa osoittamaan siveellisesti hylättävää. Paheellinen ja onneton on sama sana samoin on huono ja käydä huonosti. Rikos on pelkkää sallimaa, jonka jumalat ovat aiheuttaneet oikullisessa puolueellisuudessaan ja kateellisessa vihassaan.

Spartassa vallitsi militaristinen kommunismi. Yhtenäistetyt elämäntavat käsittivät esimerkiksi: yhteiset ateriat, kasvatuksen valtiollistaminen, naisen täydellinen tasa-arvoisuus, , alkoholin ja ulkomaanmatkojen kielto, rautaisen "hätärahan" käyttö, hopean omistuksen rankaiseminen kuolemalla, äärimmäinen demokratia ilman minkäänlaista parlamentarismia vain pelkkää koko väestön meluavaa joukkoäänestystä.

Kreikkalaisilta puuttui totuudenrakkaus ja kunniantunto. Siten sellaista käsitettä kuin kunnianloukkaus ei ollut ja todiste oli henkilö, joka oli kyllin varomaton esiintyäkseen julkisesti tai tehdäkseen itsensä jollakin tavoin näkyväksi. Ostrakismos oli kansanäänestys, jolla saattoi ajaa kenet tahansa maanpakoon.

Goethe: "Ei mikään ole ihmiskunnalle tarpeellisempaa kuin kyvykkyys, eikä mitään se pysty vähemmin kestämään".

Nerous
Antiikin kreikkalaiset ja varsinkin kaikki demokraatit ajattelivat seuraavaan tapaan:

"Tarvitsemme sinua, nero, mutta olet meille rasitukseksi. Emme mistään hinnasta tahtoisi olla vailla kuvapatsaitasi , Feidias, mutta oikeastaan osoitat suurta julkeutta ollessasi niin suuri taiteilija, ja samoin sinä, Themistokles, olemalla niin suuri sotapäällikkö, ja sinä Aristeides, olemalla niin oikeamielinen, ja sinä, Sokrates, olemalla niin viisas, sillä sellaisia me emme ole, ja me kansa, massa, keskimitta, me tavalliset, olemme oikeastaan pääasia. Jokainen teidän tekonne on oikeastaan meitä kohtaan loukkaus, sillä jokainen niistä osoittaa meille uudestaan, että teissä on enemmän kauneutta, jaloutta ja ymmärrystä kuin kaikissa meissä yhteensä. Me tiedämme varsin hyvin, ettemme tulisi toimeen ilman teitä, mutta tämä ei estä meitä näkemästä teissä vain välttämättömän pahan, jota olemme valmiit kärsimään ainoastaan niin kauan, kun meidän täytyy kärsiä".

Elämä kreikkalaisessa valtiossa on täytynyt olla sietämätöntä. Terrori jakobiinien aikana ja Stalinin Neuvostoliitossa antaa siitä vain hyvin kapean käsityksen. Jokainen saattoi milloin tahansa joutua ryöstön, sotaonnettomuuden tai velkaantumisen johdosta orjaksi. Vapaakin ihminen oli oikukkaan roskaväen ja ahnaan sykofanttijoukon eli kiristäjien ja ilmiantajien salaisen uhan alaisena eli koko ajan "armonajan" tilassa. Kirkkonaan heillä oli Delfoin oraakkelin lisäksi valtio, joka oli kaikkein taikauskoisin, suvaitsemattomin ja vallanhimoisin.

Shaw: "Jokainen ihminen, joka elämässään suorittaa jotain merkittävää, alkaa kumouksellisena. Ja kuitenkaan eivät vallankumoukset ole milloinkaan poistaneet tyrannian iestä, ne ovat siirtäneet ne toisille hartioille."


Ranskan vallankumous
Aikataulu, hajatietoa (Carl Grimberg, Kansojen historia)
Ranskan asukasluku 1700-luvun lopussa oli noin 25 miljoonaa, joista noin 20 miljoonaa oli maalaisia.

Ranska osallistui Pohjois-Amerikan sisällissotaan ja osittain sen johdosta velkaantui korviaan myöten. Vuoden 1788 sato oli huonoin miesmuistiin, minkä vuoksi nälkä oli enemmistön suurin vihollinen. Huonon taloudellisen tilanteen vuoksi likinäköisen, ylipainoisen, ajatuksenjuoksultaan korkeintaan keskinkertaisen ja kansan suosikin Ludvig XVI:n oli pakko kutsua Versailles’iin säädyt koolle ensimmäisen kerran sitten 1614. Avajaiskokous pidettiin 5.5.1789, jolloin aateliston edustajia oli 290, papiston 292 ja kolmannen säädyn 584.

Kolmanteen säätyyn liittyi paljon muiden säätyjen edustajia. Yksi heistä oli apotti Sieyès, jonka kirjanen "Mitä kolmas sääty on ?" oli yksi vallankumouksen perusjulistuksia. Siinä hän vertasi 3. säätyä mehiläiskennon työläisiin. Joku on väittänyt, että ellei kuningatar Maria Antoinettea olisi ollut, ei vallankumousta olisi tullut. Mm. markiisi Lafayette ja kreivi Mirabeau liittyivaät kolmanteen säätyyn.

Kuningattaren neuvosta Ludvig XVI päätti, että äänestys tapahtuu säädyittäin eikä per capita periaatteella. Kun kolmannelta säädyltä oli evätty pääsy saliin, jossa kolmas sääty kokoontui, siirtyi se pallosaliin, missä he 20.6.1789 vannoivat valan, että kokoontuvat siihen saakka, kunnes on saatu valmiiksi uusi hallitusmuoto ja perustuslaki. Kuningas pysyi tiukasti säätyerottelun kannalla ja kolmen päivän päästä, eräs virkamies vaati kuninkaan nimissä kolatta säätyä poistumaan pallosalista. Mirabeau ensiesiintyminen tapahtui tällöin ja hän sanoi, että pistimien täytyy ratkaista tämä kiista ja muutamaa päivää myöhemmin kuningas suostui säätyjen yhdistämiseen. "Vallankumous on tapahtunut tosiasia, koko juttu on nyt ohi", kirjoitti eräs toimittaja, mutta hän hän niin väärässä kuin olla voi.

Kuningas erotti kansan suosiman valtionvarainministerinsä Neckerin. Huhut kiersivät, että kuningas suunnnittelee verilöylyä. Nuori lehtimies ja hyvä puhuja Camille Desmoulins vaati 12.7.1789 kansaa tekemään vastarintaa: "Aseisiin!" Kansa tarvitsi aseita, joita oli Bastiljissa. Se vallattiin 14.7.1789 ja illalla sen komentajan, markiisi de Launayn päätä jo kannettiin keihään kärjessä. Samaan aikaan kuningas kirjoitti päiväkirjaansa vain sanan "Rien" ( ei mitään). Intohimoinen metsästäjäkuningas ei ollut saanut mitään saalista sinä päivänä.

Pohjois-Amerikan vapaustaistelija, George Wahingtonin ystävä, markiisi de Lafayette oli liittynyt kolmanteen säätyyn ja valittiin itseoikeutettuna vastaperustetun kansalliskaartin komentajaksi pitämään yllä järjestystä ja turvaamaan vallankumouksen jatkuvuuden. Ns. "pärttylinyönä " 4 -5.8.1789 kansalliskokouksessa aatelisto ja papisto luopuivat etuoikeuksistaan. Läänityslaitos lakkautettiin ja ylempien säätyjen verovapaus poistettiin. Ihmisoikeusjulistus annettiin 26.8.1789 ja kuningas sen hyväksyi allekirjoituksellaan 3.9.1789. Julistuksessa on Pohjois-Amerikan lähettilään, Thomas Jeffersonin, vahva kädenjälki.

Vapauttaan, oikeuttaan ja erityisesti leipää lähtivät rankkasateessa 5.10.1789 hakemaan Versailles’ista myös Pariisin ryysyinen naisväki. Siinä työläisnaiset, kaupustelijattaret, palvelijattaret ja ilotytöt, yli 7000 kaiken kaikkiaan, seipäin ja kepein varustettuna taivalsivat tuota 17 kilometrin matkaa kohti palatsia osin myös viinin vahvistamana. Hurja joukko ryntäsi palatsiin ja ellei Lafayette olisi kansalliskaarteineen tullut apuun, olisi kuningatar päässyt hengestään. Linnan parvekkeella markiisi de Lafayette kumarsi kuningattarelle ja suuteli tätä kädelle akkalauman ja kaartilaisten hurratessa pihalla. Kuningasperhe otettiin mukaan ja lähdettiin takaisin Pariisiin. Heidät majoitettiin Tuileries’iin.

Kuningatar oli tiiviissä yhteydessä veljeensä, Itävallan keisari Leopold II:en, joka lupaili 50 000 miehen sotilasretkikuntaa sisarensa avuksi. Autunin piispa Talleyrand ehdotti ja Honoré Mirabeau (1749-1791) muotoili kansalliskokoukselle sanamuodon, jolla kirkon omaisuus siirrettiin valtiolle. Pääministeriksi tullut Necker talouden tasapainottamiseksi laski liikkeelle assignaatteja, jotka oli tarkoitus lunastaa takaisin kirkon omaisuuden myynnillä. Asia ei onnistunut riittävän ripeästi ja assignaatit tulivat paperin arvoisiksi. Necker erosi syksyllä 1790 ja poistui maasta. Samoihin aikoihin kansalliskokous siirtyi Versailles’ista Pariisiin lähelle kansan kontrollia.

Vallankumous hiljeni syksyllä 1789 lähes 1½ vuoden ajaksi. Suurin tapahtuma oli vallankumouksen 1-vuotispäivät (14.7.1790), jossa päähenkilöinä olivat Talleyrand ja Lafayette. Tänä aikana syntyi erilaisten klubien verkosto ja mielialoja muokattiin sanomalehtien avulla. Lääkäri Jean Paul Marat (1743-1793) kirjoitti lehdessään raivoissaan, ettei syytä juhlaan ollut: raha oli kadonnut, hinnat nousseet ja leipä lähes loppu. Hänen suojattinsa George Jaques Danton (1759 - 1794), Cordelier-piiriknnan päämies ja kansanyllyttäjä, osallistui tähän näkemykseen erityisesti tultuaan 1790 valituksia kommuuniin, joka oli julistanut itsensä Pariisin lailliseksi hallitukseksi. Marat ja Danton toimivat lähinnä perustamansa lähinnä pikkuväen ja kurjaliston Cordelier-klubin kautta, mutta näyttäytyivät myös aluksi maltillisella jakobiiniklubilla, jonka virallinen nimi oli "Perustuslain ystävien seura" ja joka kokoontui entisessä jakobiiniluostarin kirjastossa. Sen johtavina jäseninä olivat Lafayette ja Mirabeau.

Epätoivoissaan kuningas ja kuningatar tukeutuivat inhoamaansa Mirabeauhun, joka suuria lahjuksia vastaan lupasi hoitaa asiat niin, että kuninkuus säilyy. Kävi kuitenkin, niin että eräänä elokuun päivänä 1790 Mirabeau kuoli ja kuningaspari oli entisessä suuremmassa pulassa. Avuksi tuli heidän ystävänsä ruotsalainen kreivi Axel von Fersen, joka järjesti heidän pakoyrityksensä maasta. Pari päivää ennen alkanut pakoyritys väärillä passeilla keskeytti maan koillisrajalle Varenes’iin 22.6.1790 maustekauppias Sausen taloon. Tällä välin oli Tuileries’n porttiin tullut kyltti "Huoneisto vuokrattavana".

Näihin aikoihin jakobiineissa odotti vuoroaan asianajaja nimeltään Maximilien Robespierre (1758-1794). Päinvastoin kuin Danton hän oli periaatteen mies. "Robespierre on hyveellinen - hänestä tulee vielä pelottava ja hirmuinen", ja näin kävi, kun valta liukui hänen käsiinsä vuosiksi1793-94.

Vallankmouksen keskushahmot

Mirabeau, jonka kasvoista loistivat, ylpeys, pahe ja nerous, muodoti ykis ns. "kansalliskokouksen neljännen puolueen". Pariisin viemärijärjestelmän epäkuntoon meneminen nosti kolostaan "viemärirotan" Jean Paul Marat’n, tyypillinen vallankumouksen roskaväen edustaja. Demoniksi muuttunut oppikoulunopettaja Maximilian Robespierre, hän oli koulussa priimus ja kuten priimuksista yleensä tulee hänestäkin olisi tullut hyvä nurkka-asianajaja, mitä hän aluksi olikin, mutta hänestä tuli jakobiiniläisen Ranskan itsevaltias.

Robespierren doktriini oli: "Vain varaton on hyveellinen, viisas ja hallitsemaan sovelias; sensijaan rikkaat, vallankuomuksen viholliset ja paheelliset ovat sama asia". Tässäkin nähdään kuta jalompi ja oivallisempi asia on, sitäpirullisempi on sen väärinkäyttö.

Marseljeesin sanoitti ja sävelsi linnoituskapteeni Rouget de Lisle 24 - 25.4.1792 välisenä yönä Strabourgissa ja se oli tarkoitettu Reinin armejan sotalauluksi. Laulussa todettiin, että Ranska oli sodassa häpeällisten vihollistensa, kruunupäisten taantumuksellisten janäiden aseenkantajien kanssa. Nyt oli koittanut hetki, jolloin vallankumouksellinen Ranska oli näyttävä, mitä sen aatteet mahtoivat vanhan Euroopan mädännäisyydelle.

Sanskulotit ("polvihousuttomat" ) on nimitys, jolla aristokratia ryhtyi vuonna 1790 kutsumaan kolmannen säädyn köyhimpiä edustajia. Termi yleistyi tarkoittamaan vallankumousarmeijan heikosti vaatetettuja ja varustettuja vapaaehtoisia sekä yleensä äärimmäisen linjan vallankumouksellisia. Tyypilliseen vaatetukseen kuuluivat: pantalon, pitkät housut, carmagnole, lyhytliepeinen takki, fryygialaismyssy, sabots (puukengät). Sanskulotit tukivat radikaaleimpia vallankumouksellisia, kuten Robespierreä. Robespierren häviön jälkeen sanskulottien vaikutusvalta hiipui, ja ilman vahvaa johtajaa he hajosivat pieniksi vähämerkityksisiksi ryhmittymiksi.

Lakiasäätävässä kokouksessa Brissotin ehdottamana Ranska oli julistanut 20.4.1792 sodan Itävallalle. Heinäkuussa 1791 oli päättänyt, että Ludvig XVI saa pitää kruununsa, syyskuussa kuningas hyväksyi uuden valtiosäännön, lokakuun 1. päivänä uusi eduskunta eli lakiasäätävä kansalliskokous oli aloittanut toimintansa, oli koittanut girondistien aika. Se oli radikaalivasemmistoon kuuluva ryhmä, jonka edustajista monet olivat Gironden maakunnasta. Heidän profeettansa oli Brissot ja sielunsa salonkinpitäjä madame Roland. Girondistit ajoivat marraskuussa läpi lain, jonka mukaan kaikki pakolaiset, kaikki emigrantit, jotka eivät olleet palanneet maahan vuoden loppuun mennessä, oli katsottava maanpettureiksi, jotka oli tuomittava kuolemaan ja heidän omaisuutensatakavarikoitava.

Madame Roland piti huolen siitä, että hänen oikeamielinen, mutta ei liialla lahjakkudella pilattu miehensä nimitettin sisäministeriksi. Ulkoministeriksi tuli suurjuonittelija, kenraali Dumouriez, jota Danton ansiokkaasti tuki. Vain Robespierre vastusti sotaa, kuninkaalle se oli ainoa toivo, joka lopullisesti vahvisti hänen kohtalonsa. Sota osoittaui erittäin vaaralliseksi ranskalaisille. Itävallalle kuuluvassa Belgiassa vallankumousarmeija lähti pakosalle, Pariisi joutui kuohuksiin, girondistihallitus erosi. Maa julistettiin poikkeustilaan 11.7.1792, kansanjoukot ryntäsivät Tuileries’n palatsiin 10.8.1792, kuningas erotettiin virastaan ja pistettiin saman palatsin Templetorniin. Lafayetten johtavat porvarit olivat nyt hävinneet Danton, Marat ja Robespierre ottivat byt ohjat käsiinsä. Seuravana päivänä Danton nimitettiin oikeusministriksi. Itävaltalaiset ja preussilaiset tunkeutuivat Ranskan rajan yli 12.8.1792 ja 30.8.1792 alkoi Verdunin piiritys. Se antautui ja tieto siitä tuli Pariisiin aamulla 2.9.1792 ja vihollinen oli 20 km päässä Pariisista. Silloin alkoi vankilamurhat, jotka koskivat mm. ulkomaille paenneiden ylimysten sukulaisia. Pelkästään tuona päivänä murhattiin 1200 vankia. Danton sai vihollisen torjutuksi. Kenraali Dumouriez saavutti vallankumoksellisille ensimmäisen voiton 20.9.1792 Valmyn taistelussa, ajoi sitten vihollisen rajana taakse ja valloitti Brysselin.

Valmyn taistelun päivästä alkoi girondistien ja jakobiinien välinen kiivas taistelu. Siinä ohessa kulki kohti täyttymystä myös Ludvig Capet’n kohtalo. Ratkaiseva äänestys tapahtui 16-17.1.1793 välisenä yönä. Äänin 301 vastaan 300 kuningas tuomittiin kuolemaan ja lisä-äänestyksessä äänin 380 vastaan 310 kuolemantuomio päätettiin panna toimeen heti. Harmaanusvaisena aamuna 21.1.1793 kuningas vietiin vietiin vallankumousaukion mestauslavalle, kuningas ehti sanoa "Olen syytön", kun rummunpäristyksellä estettiin muu osa puheesta, giljotiini teki tehtävänsä ja kansa huusi lopuksi "Eläköön tasavalta".

Konventti julisti 1.2.1793 sodan Iso-Britannialle ja 7.3.1793 Espanjalle. Kenraali Dumouriez kärsi Hollannissa musertavan tappion, minkä vuoksi Belgiasta oli vetäydyttävä. Hän aikoi marssia Pariisiin ja kukistaa johtavat vallankumoukselliset sekä palauttaa yksinvallan tai pystyttääkseen sotilasdiktatuurin, mutta joukot eivät seuranneet häntä, jolloin hän päätti siirtyä vihollisen puolelle.

Jakobiinit katsoivat, että oli luotava voimakas toimeenpanovalta, minkä vuoksi huhtikuussa 1793 perustettiin yhteishyvän valiokunta, jonka johtoon tuli Danton. Sen lisäksi perustettiin vallankumoustribunaali, tuomioistuin, jossa vastavallankumoukselliset tuomittiin ja jonka tuomioista ei voinut valittaa.

Jakobiinit panivat toimeen 2.6.1793 uuden kaappauksen: 29 johtavaa girondistia vangittiin, heidän joukossaan Brissot ja Vergniaud. Heitä syytettiin valtiopetoksesta ja kun 31.10 1793 pyövelinrattaat lähtivät vankilasta liikkeelle lauloivat nämä marseljeesia viimeiseen hetkeen asti. Kolme naista joutui giljotiinin terän alle: Maratin murhaaja Charlotte Corday 17.7.1793, Maria Antoinette 16.10.1793 ja gironistien sielu Madame 8.11.1793. Kuningatar astui mestauslavalle noustessaan vahingossa pyövelin jalan päälle ja sanoi: " Anteeksi, herra, toivon teidän suovan anteeksi, että olen aivan kokematon tällaisissa tilanteissa." Madame Roland lausui mestauslavalla antaessan etuoikeuden kohtalotoverilleen: "Teillä ei olisi kuitenkaan voimaa nähdä minun vertani" ja vuoronsa koittaessa "Oi vapaus, minkälaisia rikoksia nimissäsi tehdäänkään." Myös "tasavaltalinen avioliitto" oli paljon käytetty menetelmä: mies ja nainen sidottiin yhteen ja upotettiin veteen. Pappiluopiot kohtasivat kohtalonsa "vertilaalisessa deportaatiossa" eli uskollisuusvalaa tasavallalle vannomattomat papit sidottiin veneeseen, joka sitten upotettiin.

Yleinen syyttäjä, Fouquier-Tinville, oli virkkuna ja giljotiin terä kolahteli vinhaan tahtiin aina kesän 1794 loppupuolelle asti. Dantonin mestauspäivä oli 4.4.1794 ja Robespierren 28.7.1794 leuka tosin tohjona yritettyään edellisenä päivä pidätyksen yhteydessä itsemurhaa. Ei auttanut, vaikka Robespierre oli edellisenä päivänä konventissa jyrissyt: "Kuka uskaltaa syyttää minua?" Oli Louvet astunut esiin ja vastannut: " Minä! Minä! Robespierre syytän sinua!"

Hieman yli vuosi Robespierren mestauksen jälkeen Ranska sai 1795 uuden tasavaltalaisen valtiosäännön: "vuoden III valtiomuoto". Taantumus voitti hiljalleen alaa. Toimeenpanovaltaa käytti 5-jäseninen direktorio, jonka keskeinen hahmo oli entinen varakreivi, entinen jakobiini, kuninkaanmurhaaja ja Robespierresin surmaaja Paul de Barras. Häntä vihasivat niin kuningamieliset kuin vasemmistoradikaalit. Konventin komissaarina Barras oli ollut niin virkaintoinen, että jopa Robespierre oli häntä toppuutellut. Kesällä 1784 hänellä oli vain yksi ajatus: pelastaa hengensä. Se onnistui vain siten, että hän kääntyi Robespierren hirmuhallintoa vastaan ja onnistui lähettämään tämän mestauslavalle. Keväällä 1795 raivosi "valkoinen hirmuvalta", jonka aikana moni jakobiini menetti päänsä. Barras kumppaneineen onnistuivat kukistamaan kuningasmieliset, siten pääsivät nauttimaan voiton hedelmistä.

Toulonin valtauksessa 1793 eräs nuori tykistöupseeri oli näytellyt merkittävää osaa ja sen seurauksena nyt pari vuotta myöhemmin mittaili lähes rahattomana, nuhjuisessa kenraalin univormussaan ja ilman armeijaa Pariisin katuja odottaen sopivia tehtäviä, että pystyisi ostamaan edes valkoiset, puhtaat hanskat. Mies oli Napoleon Bonaparte.

Naisten valtakuntaa eli salonkikulttuuria vallankumous ei tappanut, pikemminkin päinvastoin. Verhojen takana oli monelaista kuiskailua. Barrasin kanssa yhdessä viitoitti Ranskan tulevaisuutta vallankumousmies Tallie. Hänen piti teloituttaa eräs kaunis ja älykäs kreivitär, mutta rakastuikin tähän ja otti puolisokseen. Niin tämä Madame Tallin, Notre Dame de Thermidor, jakoi suosiotaan miehelleen Barrastakaan unohtamatta ja toi siinä ohessa piireihin antiikia ihannoivan muotivillityksen. Toinen nouseva tähti oli Joséfine de Beauharnais, kaunis kreolitar, ranskalaisen merimiehen ja Martiniquen saaren alkuasukkaan tytär. Hän oli jäänyt nuorena leskeksi, kun hänen ylimysmiehensä oli ohjattu mestauslavalle ja nuori leski sittemmin oli Barrasin rakastajatar. Direktorion kauden alusta lähtien eli syksystä 1795 aika oli takavarikoitujen omaisuuksilla ja armeijan hankinnoilla keinottelevien huijarien kulta-aikaa. Vallankumuos ei ollut enää muodissa.

Konventin teloittaja Joseph Fouché, entinen hengellisen veljeskunnan opettaja, oli 1792 valittu konventtiin, missä hän äänesti kuninkaan mestauksen puolesta ja 1794 Robespierren mestaamisen puolesta, tosin sitä ennen Robespierre oli nimennyt Fouchén hänen vastaisen salaliiton johtajaksi. Näihin aikoihin hänet karkotettiin pois päivänpolitiikasta pieneen hökkeliin Pariisin laidalle. Sieltä hänet löysi direktorion johtaja Barras, hänen ystävänsä Robespierren kukistumisen aikaan. Nyt Fouché ei enää saarnannut yksityisomaisuuden kirousta vaan hallituksen asiamiehenä vainosi kenottelijoita erityisesti sellaisia, jotka eivät maksaneet riittävän hyvin hänelle lahjuksia.

Robespierren mestaamisen jälkeen konventissa olivat vastakkain radikaalit ja maltilliset. Roskaväen kapina 2.5.1795 teki lopun jakobiiniherruudesta. Toimeenpanovalta luovutettiin 5-jäseniselle diretoriolle ja konventti hajaantui. Sotaa on käyty koko ajan ja erityisesti Belgiassa ja Reininmaalla. Baselissa tehtiin rauha huhtikuussa 1795, jolloin Ranska sai Reinin vasemman rannan. Tämä ikunen rauha oli vain alkutahti 20-vuotiseen maailmansotaan.

Vapautta vallankumous ei saanut aikaan; se harjoitti samaa ahdasmielistä, julmaa hengensensuuria kuin ancien règime, tällä kertaa vain vapuden nimissä ja paljon drakonistisemmin keinoin. Se kysyi jokaiselta: oletko vapauden puolella? Jos kysytty ei antanut selvää myöntävää vatausta, sai välittömästi passituksen giljotiiniin. Ei millinkaan aikaisemmin ole vallinnut sellaista epävapautta kun "vapauden ystävien hallitusmuodon" vallitessa. Kuolemanrangaistus saattoi seurata sellaisien ominaisuuksien omaamisesta kuin sivistys, siisteys, suvaitsevaisuus tai jopa pelkkä olemassaolo. Veljeys oli korulause ja tasa-arvoisuus tuhosi vapauden ja päinvastoin. Vallankumous ei olut ainoastaan sanskulottien hillittömyyttä, vaan johtui johtui pitkälle myös ranskalaisten yleisestä olemuksesta eli silmäänpistävästä todellisuustajun puutteesta. Vallankumous oli saanut otteen keskitetyn hallitusmuodon pääkahvasta ja se veti siitä. Ranskan kansan on täytynyt olla mielipuoli koko ajan, kun se kunnioitti hengenlahjoilaan keskinkertaista, hyvää, lihavaa kansalaistaan kun jumalolentoa unohtaen ylevimmät tunteensa.

Valankumousta eivät käsittäneet edes viisaammat aikalaiset. kukaan heistä ei kuullut sen lähestymistä eikä kukaan aistinut sen maanalaista vavahtelua. Milloin huomattava historiallinen tapaus on alkanut, ei juuri koskaan ole täsmäällisesti todistettavaissa: 30-vuotinen sota ei alkanut 1618, ensimmäinen maailmansota 1914 eikä uskonpuhdistus 1517. Prahan ikkunastasyökseminen, Itävallan arkkiherttuan murha ja Wittenbergin teesien naulaus merkitsivät lähinnä jarrun irroittamista alamäkeen seisahtuneesta ajoneuvosta. Vallankumouksen syntyhetki on silmänräpäys, jolloin jokin julkinen vääryys jossakin ihmissielussa muuttu tiedoksi ja tämä ensimmäinen valonsäde leviää vastustamattomasti. Jokaisesssa vallankumouksessa on on siemen vastavallamkumoukseen, jos eksyy oikeamukaisuuden tieltä, mitä se aina tekee, koska kaikkien etuja on lähes mahdotonta samanaikaisesti kunnioittaa.

Ilman sen suurempaa ideologiaa vallankumous syntyy, kun sotaväki ei enää toimi, ja sotaväki ei toimi, jos kansalla ei ole ruokaa. Valheellisin syy mullistuksille on kansan sammumaton vapaudenkaipuu. Kansa ei milloinkaan halua vapautta, koska sillä ei ole mitään käsitystä siitä eikä se osaisi tehdä silä mitään. Vapaudella on arvoa vain kahdelle ihmisluokalle: etuokeutetuille ja filosofeille. Vaikka kansalla on varsin vähän vapaudentajua, on sillä sitäkin enemmän vääryydentajua. Vallankumousta edeltää epäoikeudenmukaisuuden aalto sekä tunne yhteskunnallisten oikeuksien ja rasitusten epätasaisesta jaosta. Sankarikuningaista tulee vähitellen tyhjäntoimittajia, jotka kärsivien työjuhtien kustannuksella harjoittavat julkeaa ilotteluaan samalla vakuuttaen, että ihmisen ainoa jumallinen tarkoitus on hallittuna oleminen.

Vuosisatoja ennen vallankumousta ihminen oli tuomittu melkein täydelliseen mitättömyyteen, mutta hänen yksityiselämänsä kului kohtuullisen miellyttävästi, rauhallisesti ja häiriintymättä. Vallankumouksen jälkeen peruslaillisen monarkian aikana hän sai valtiolliset oikeudet, mutta samalla kurituslaitosluonteisen yleisen asevelvollisuuden, mikä epäilemättä oli suurempaa orjuutta kun aiempi despotismi. Vapaa kansanhallitus sekaantui sparttalaisesti kaikkeen; sen ihanteena on tehdä yhteiskunnasta asumislaitos jakobiinien erehtymättömään tapaan. "Suvereenin kansan" hallitusta varjelee petollinen kehäpäätelmä: se on oikeassa, koska se on joukkotahto, se on joukkotahto, koska se on okeassa.

WIKI-versio: Ranskan vallankumous 1789–1815 (tai 1789–1799), jolloin oloihin tyytymättömät demokraatit ja tasavaltalaiset kumosivat absolutistisen monarkian luoden tilalle perustuslaillisen monarkian (Montesquieu) ja uudistivat valtion hallintorakenteita. Samalla katolinen kirkko koki radikaalin uudelleenjärjestelyn (kirkko erotettiin valtiosta) ja Ranskaan hyväksyttiin ajatuksen- sekä uskonvapaus.
Ranskan vallankumouksesta johdetaan monia modernin demokratian keskeisimmistä arvoista, kuten kansanvalta, ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaate. Muita vallankumouksen myötä syntyneitä uudistuksia ovat metrijärjestelmä, vasemmisto–oikeisto-jako, pakollinen asepalvelus ja julkinen koulutus. Ludvig XV:n (vallassa 1715–1774) ja Ludvig XVI:n (vallassa 1774–1792) aikana useat ministerit, kuten Turgot ja Jacques Necker yrittivät uudistaa verojärjestelmän koskemaan myös aatelisia, kuitenkaan onnistumatta siinä.

25. elokuuta 1788 Necker otti taas valtion raha-asiat haltuunsa. Kuningas suostui 8. elokuuta, 1788 kutsumaan valtionpäivät koolle maaliskuussa 1789 – ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1614. Valtiopäivien kokoontuessa Versailles'ssa 5. toukokuuta 1789 kävi kuitenkin ilmi, ettei edustajien määrä vastannut valtasuhteita: äänestys tapahtui säätyjen mukaan, ja kolmannen säädyn 578 edustajalla ei ollut enempää painoarvoa kuin muilla säädyillä. Hovin pyrkimys keskittyä verotukseen epäonnistui täysin; valtiopäivät ajautui umpikujaan ja säädyt väittelivät keskenään ennemmin valtiopäivien muodollisuuksista kuin valtion taloudesta.

17. kesäkuuta kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi, joka edustaisi eri säätyjen sijasta koko ”kansaa”. Kansalliskokous kutsui muut säädyt liittymään siihen. Samalla se teki kuitenkin selväksi, ettei se odottaisi, vaan aikoi johtaa valtion asioita joka tapauksessa. Ludvig XVI sulki Salle des États'n, jossa kansalliskokous kokoontui. Tällöin kansalliskokous siirtyi kuninkaan tennishalliin, jossa vannottiin 20. kesäkuuta Pallohuoneen vala. Valassa kansalliskokous vannoi, ettei se hajaantuisi, ennen kuin Ranskalle olisi säädetty perustuslaki. Suuri osa pappissäädystä sekä 47 aatelin jäsentä liittyi kansalliskokoukseen. 27. kesäkuuta mennessä rojalistipuolue oli antanut periksi, mutta suuri määrä kuninkaan sotaväkeä oli saapunut Pariisiin ja Versailles'hin. Pariisista ja muista Ranskan kaupungeista saapui kansalliskokousta tukevia viestejä. 9. heinäkuuta kansalliskokous muutettiin perustuslakia säätäväksi kokoukseksi. Pariisissa Palais Royalissa kokoukset jatkuivat taukoamatta. Osa sotaväestä alkoi kääntyä kansan puolelle.

11. heinäkuuta kuningas Ludvig erotti uudistusmielisen ministeri Neckerin konservatiivisten valtakunnanneuvoston jäsenten suositusten perusteella ja uudisti ministeriön täysin. Pariisilaiset pelkäsivät tämän johtavan kuninkaan vallankaappaukseen ja ryhtyivät avoimeen kapinaan. Osa sotajoukoista liittyi kapinallisiin ja loput pysyivät puolueettomina.

14. heinäkuuta neljän tunnin taistelun jälkeen väkijoukko valtasi Bastiljin vankilan surmaten kuvernööri markiisi Bernard-René Jordan de Launayn ja osan hänen joukoistaan. Vankilasta vapautettiin vain seitsemän vankia: neljä väärentäjää, kaksi mielipuolta ja haureuteen syyllistynyt aatelinen. Paluumatkalla väkijoukko syytti pormestari (prévôt des marchands) Jacques de Flesselles'ia petoksesta. Hänet salamurhattiin matkalla näytösoikeudenkäyntiin.

Kuningas ja hänen sotajoukkonsa pysyivät taustalla tapahtumien edetessä. Markiisi Lafayette otti hallintaansa Pariisin kansalliskaartin, kun taas Jean Sylvain Bailly, kolmannen säädyn johtaja ja Pallohuoneen valan alkuunpanija, ryhtyi Pariisin uudeksi pormestariksi. Pariisin johto uudistettiin communeksi. Kuningas palasi Versailles'sta Pariisiin, jossa hän hyväksyi vallankumouksen trikolorin ja sai jälleen kansan kannatuksen.

Väkivallantekojen jälkeen aateli pysyi epäluuloisena kuninkaan kansansuosion näennäisestä paluusta huolimatta ja pakeni maasta (Émigrés). Osa aatelista alkoi suunnitella sisällissotaa ja kokosi Ranskan vastaista liittoumaa Euroopassa.

Ministeri Necker palasi valtaan. Hän kuitenkin menetti kansansuosionsa kuvitellessaan pystyvänsä yksin pelastamaan Ranskan talouden ja kieltäydyttyään yhteistyöstä Mirabeau'n ja Lafayetten kanssa. Hän kieltäytyi hyväksymästä kansalliskokouksen asettamia ministereitä. Samaan aikaan hän kuitenkin pyysi kokoukselta yhä lisää lainaa ja veroja talouden helpottamiseen.

Idea kansanvaltaisuudesta levisi Ranskan läpi. Monin paikoin maaseuduilla mentiin tätä pidemmälle: aatelisia teloitettiin ja linnoja poltettiin. Tämä tunnettiin niin sanottuna Suurena pelkona. 4. elokuuta 1789 kansalliskokous lopetti feodalismin ja kumosi toisen säädyn etuoikeudet ja ensimmäisen säädyn kymmenykset.

ansalliskokouksen jakautuminen eri ryhmiin alkoi tulla selväksi. Kansallispuolue, joka edusti lähinnä keskiluokan etua, esitti radikaalimpia ideoita. Heihin kuuluivat Honoré Mirabeau, Lafayette, Bailly, Adrien Duport, Barnave ja Alexander Lameth. Abbé Sieyès sai muodostettua yhteisymmärrystä keskustan ja vasemmiston välillä. Pariisissa erilaiset komiteat, pormestari, edustajainkokous ja yksittäiset piirit julistautuivat vallanhaltijoiksi toisistaan huolimatta. Lafayetten kansalliskaartista muodostui myös oma keskiluokkainen voimansa.

5. lokakuuta 1789 kansanjoukko marssi Versailles'hin ja palasivat sieltä kuninkaan ja tämän perheen kanssa. 2. marraskuuta 1789 kansalliskokous päätti vastata talouskriisiin ottamalla kirkon omaisuuden valtiolle. Valtio hyödynsi uutta omaisuuttaan laskemalla liikkeelle uuden paperirahan, assignats, jonka takeina toimivat takavarikoidut kirkon maat. 12. heinäkuuta 1790 säädetty (mutta kuninkaan vasta 26. joulukuuta hyväksymä) Constitution Civile du Clerge teki papistosta valtion työntekijöitä ja velvoitti heidät vannomaan uskollisuutta perustuslaille.

20. kesäkuuta 1791 yönä kuningas pakeni Tuileries'stä. Seuraavana päivänä itsevarma kuningas kuitenkin paljasti itsensä. Hänet tunnistettiin Varennes'issa, Meusen départementissa (n 200 km Pariisista itäkoilliseen), ja palautettiin Pariisiin 21. kesäkuuta vartion alaisena. Kuninkaan saapuessa Pariisiin väkijoukosta ei kuulunut kannatusta hänelle. Kansalliskokous vangitsi kuninkaan väliaikaisesti. Hänet ja kuningatar Marie Antoinette pidettiin vangittuna. Jacques Pierre Brissot laati vetoomuksen jonka mukaan Ludvig XVI oli syrjäytettävä hänen yritettyään paeta. Georges Danton ja Camille Desmoulins pitivät yllytyspuheita. Sotilaat vastasivat kivien heittelyyn ampumalla ilmaan. Kun väkijoukko ei hajaantunut, Lafayette määräsi ampumaan kohti. Tulituksessa kuoli yli 50 ihmistä. Verilöylyn jälkeen Danton pakeni Englantiin; Desmoulins ja Marat painuivat maan alle.

Tällä välin uusi uhka nousi: Pyhä Rooman keisari Leopold II, Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II ja kuninkaan veli Charles-Phillipe, comte d'Artois antoivat Pilnitzin julistuksen, jossa he julistivat Ludvig XVI:n asian omakseen ja vaativat hänen vapauttamistaan ja kansalliskokouksen purkamista sodan uhalla. Ulkovaltojen uhkaus ei toiminut Ludvig XVI:n eduksi, vaan raivostutti ranskalaiset ja raja-alueet mobilisoituivat.

Kansalliskokous päätti kautensa 29. syyskuuta 1791. Lakia säätävä kokous kokoontui ensimmäisen kerran 1. lokakuuta 1791 ja ajautui kaaokseen alle vuodessa. Sen jälkeen jäi tyhjä valtion kassa ja kuriton armeija ja laivasto. Politiikka johti kohti sotaa Itävallan ja sen liittolaisten kanssa. Kuningas halusi sotaa. Girondistit halusivat levittää vallankumousta koko Eurooppaan. Vain jotkut jakobiinit vastustivat sotaa. Keisari Leopold II, Marie Antoinetten veli, olisi ehkä halunnut välttää sotaa, mutta hän kuoli 1. maaliskuuta 1792. Ranska julisti sodan Itävallalle 20. huhtikuuta ja Preussi liittyi Itävallan puolelle muutamia viikkoja myöhemmin. Ensimmäinen merkittävä taistelu oli Valmyssa 20. syyskuuta.

Lakia säätävän kokouksen rinnalle nousi Pariisin kunnallishallitus, kommuuni. Elokuun 10. yönä 1792 kumoukselliset marssivat Tuileries-palatsiin. Kuningas ja kuningatar jäivät vangeiksi. Kommuuni lähetti salamurhaajia vankiloihin surmaten 1 400 uhria ja lähetti kiertokirjeen muihin kaupunkeihin käskien niitä seuraamaan esimerkkiä. Lakiasäätävä kokous pystyi vain vähäiseen vastarintaan. 20. syyskuuta kokoontui kansalliskonventti, joka oli valittu ensimmäistä kertaa yleisellä äänioikeudella. 21. syyskuuta konventti lopetti virallisesti kuningasvallan ja julisti Ranskan tasavallaksi. Päivä otettiin Ranskan vallankumouskalenterin aloituspäiväksi. Kansalliskonventin lainsäädäntövallan lisäksi toimeenpanovalta siirtyi yleisen turvallisuuden komitealle, jonka kansalliskonventti asetti toimeensa 6. huhtikuuta. Girondisteistä tuli konventin ja komitean vaikutusvaltaisin puolue ja komitean johtoon nousi Danton.

Braunschweigin manifestissa 25. heinäkuuta keisarillinen ja Preussin armeija uhkasivat kansaa pikaisella kostolla jos se vastustaisi kuningasvallan palauttamista tai armeijoiden etenemistä. Tämän seurauksena Ludvig XVI tuomittiin kuolemaan 17. tammikuuta 1793 vehkeilystä vihollisvaltojen kanssa ja teloitettiin giljotiinilla 21. tammikuuta. Teloitus johti monien muiden Euroopan maiden sodanjulistuksiin. Marie Antoinette seurasi miestään giljotiinilla 16. lokakuuta.

Sodan kääntyessä huonompaan, hinnat nousivat ja sanskulotit (sans-culottes), köyhät työläiset ja jakobiinit mellakoivat. Vastavallankumouksellinen liikehdintä alkoi monilla alueilla. Tämä kannusti jakobiineja parlamentaariseen vallankaappaukseen girondistiryhmää vastaan sans-culottesin tuella. Maaliskuussa kansalliskonventti perusti valtansa tueksi vallankumoustuomioistuimen, jonka päätöksistä ei voinut valittaa. Heinäkuussa kansallisen turvallisuuden komitean johtajaksi nousi Maximilien Robespierre. Vallankumouksen ajanjakso kesäkuusta 1793 heinäkuuhun 1794 tunnetaankin hirmuvallan aikana. Arviot teloitettujen määrästä vaihtelevat 18 000–40 000 välillä.

Uusi perustuslaki nosti valtaan direktio(hallituksen) ja loi ensimmäisen kaksikamarisen parlamentin. Parlamentissa oli 500 edustajan viidensadan neuvosto ja 250 jäsenen vanhojen neuvosto. Direktioon kuului 5 direktoria, jotka valitsi vanhojen neuvosto 500 neuvoston listasta.